26.10.2014 The first week in Nansana Community school
Nyt on siis lähes pari viikkoa Ugandaa takana. Pahin kulttuurishokki on selätetty ja viime viikon ahdistuksista tämän asian suhteen ollaan menty eteenpäin. Toki edelleen hyvin usein tulee olo, että mitä hittoa tässä maassa tapahtuu, mutta jotenkin oppinu vaan kuuntelee tarinoita tarinoina. Myös paljon tietoa itse maasta on saanu ja silti en kyllä yhtään vielä hahmota, miten tää yhteiskunta toimii. Edelleen tämä nayttää kaaokselta mun silmissä, mutta toisaalta ugandalainen kaverimme Marty sanoi hyvin ”Miettikää, kun ne lapset käy ensin kaaoksessa peruskoulun, siirtyy kaoottiseen lukioon ja lopulta ne siityy työelämään (jos kaikki menee hyvin). Se sama kaaos on siellä työelämässä ja lapset on jo kasvanut sellaisessa ympäristössä, niin se kaaos ei ole niille mitenkään uusi asia!” Ja tottahan se on. En mä voikaan ymmärtää tätä maata, kun en vielä ymmärrä niiden kulttuuria. Aikaa ei ole olemassa tai on afrikan aika, joka ei tunne sanaa myöhästyminen.. Lisäksi se kaoottinen liikenne, mutta tuntuu että rauhallisempina aikoina sekään ei näytä enää niin pahalta, vaikkakin ne bodabodat eli mopot kyllä hirvittää.
Sitten sinne koulumaailmaan eli Nansanaan. Kaikki rakkaat opettajakaverini jatkakaa toki lukemista, mutta muut voi skipata muutaman kappaleen. 😉 Maanantaina, tiistai ja keskiviikko opetettiin muutamia tunteja ATK- tuntien lisäksi. Osa meni ihan hyvin ja osa ei niinkään hyvin. Mutta tuntuu, ettei tuossa koulussa ole mitään järkeä. Rehtori William ei tunnu tietävään mistään mitään ja aikataulujahan siellä ei ole. Tarkoitus oli, että me opetettais opettajien kanssa, mutta tähän asti en ole kyllä nähnyt ketään muuta opettajaa tunneillani. Siellä me ollaan jokainen yksin kohellettu. On todella turhauttavaa, kun asiat ei vaan toimi. Kukaan ei tiedä missä kirjat on, joten päätimme järjestellä opettajanhuoneen kirjahyllyt. Luokiteltiin kirjat luokka-asteittain ja nyt toivotaan, että ne myös säilyy niin. Lisäksi huomattiin aika nopeasti, että seinällä on aikataulu koululle, joka on oletettavasti muiden harjottelijoiden tekemä, mutta sitä ei noudateta. Tunnit alkaa milloin alkaa ja loppuu milloin sattuu. Ainoastaan päivän ainoat tauot eli aamupalavälitunti ja ruokatunti on ”ajallaan” eli se on silloin, kun ”ruokalan” tädit hakkaa metalliseen vanhan autonrenkaaseen. Usein oppilaat vaan istuu luokassa ja kukaan ei ole opettamassa. Lapset ei tiedä mikä tunti niillä pitäis olla tai kenen pitäis opettaa, eikä tiedä myöskään rehtori. Voitte siis kuvitella, kuinka pahasti turhauttaa, kun mikään ei toimi ja kukaan ei tiedä mistään mitään. Rehtori ei siis johda koulua millään tavalla, tuntuu että mr. Segawa, joka on meistä vastuussa, on ainut ihminen, joka tietää mitä koulussa tapahtuu ja yrittää parhaan mukaan myös johtaa koulua. Hänellä on kuitenkin kaksi muutakin koulua johdettavana, joten reissaamiseen menee aikaa.
Aikataulujen puutehan ei ole ainut ongelma koulussa. Muita ongelmia on opettaminen. Usein lapset vaan jätetään luokkaan ja taulu on täytetty tekstillä. Siellä ne lapset sitten istuu keskenään ja kopioi kaiken taululta. Aivan älytöntä, missä välissä sen oppimisen pitäis tapahtua? Ei toki kaikki opettajat näin tee ja varsinkin miesopettajat tuntuu olevan hyviä opettamaan. Oppilailla ei ole käsitystä ryhmätyöskentelystä tai keskustelemisesta. Lisäksi opettajat ottaa aina tunnin jälkeen matikan vihot oppilailta ja korjaa ne. Eihän siinä ole mitään järkeä. Ensin ne kopioi taululta jotakin ja sitten ne laskee jotakin laskuja. Vihosta sitten opettaja tarkastaa, kuinka monta meni oikein ja vaikka kaikki olisi väärin, niin asialle ei tehdä mitään vihossa vaan lukee sitten tulos 0/20.. Eli siis näin valmistuneena opettajana, voitte kuvitella, kuinka turhauttavaa nähdä tällaista ”opettamista”. Lisäksi koulusta puuttuu kaikki taito- ja taideaineet. Musiikin opettajaan tai kuviksen tarvikkeisiin ei ole varaa ja liikunta puuttuu kokonaan. Piha on kyllä hyvin pieni ja ongelmallinen, mutta kyllä kaikki lapset tarvii liikuntaa ja ulkoilmaa! Sellainen avautuminen tähän väliin. Toisin täytyy nyt sanoa, että lukiossa näytti todella hyvältä, mutta siitä paikasta lisää myöhemmin. 🙂
Sitten taas siihen Ugandan karumpaa todellisuuteen. Tässä yhteiskunnassahan tuntuu olevan kaikki mahdollista. Kuulin toisen AIESECin kautta vapaaehtoistöitä tekevältä brasilialaiselta Marianalta, että hänen koulussaan lapsia rankaistaan edelleen piiskaamalla. Lapset eivät olleet totellu häntä tunnilla ja rehtori näki tämän. Seurauksena kuusi kolmasluokkalaista lasta laitettiin maahan makaamaan ja luokka-asteen mukaan lapset sai kolme iskua perseelle. Kuulostaa aika hurjalta, joten meidän koulussa jotain ainakin tehdään paremmin. Kuulin kyllä, että aikataulut pitää tuossa koulussa, joten meidän koulun ajankäyttö on siis vain meidän koulun ongelma, eikä yleinen ongelma koko maassa. Lisäksi meidän koulussa oli ollut muutaman opettajan kanssa ongelmia, koska he olivat pyytäneet rahaa lapsilta 100shillinkiä (3snt), joka ei suomen rahassa ole mitään, mutta näille lapsille se voi olla iso raha ja osa lapsista oli jättnyt tulematta kouluun tämän takia. Tämä asia oli selvinnyt maanantaina Segawalle ja opettajat oli saanu isot huudot tästä ja tästäkin syystä ilmapiiri ei ehkä ole ollut ihan paras meidän ekalla kouluviikolla. Tosin me saatiin tästä tieto vasta perjantaina. Välillä kaikkea ei edes haluais tietää.
Käytiin torstaina myös lukiossa, joka näytti todella hienolta. Segawa ja oppilaat ovat rakentaneet koulun itse ja se on ollut vasta 10 vuotta pystyssä. Lomilla oppilaat (joilla on koti) menee kotiin, mutta osa lomasta pitää olla koululla rakentamassa lisäosia kouluun, koska koulu on edelleen kesken. Nansanan jälkeen lukio tosin näytti paratiisilta. Siellä oli nurmikkoa, missä voi pelata jalista ja muutenkin vihreetä, toisin kun Nansanan punaisilla hiekka/mutakaduilla. Lukio on keskellä ei mitään, koska maa oli siellä halpaa ja näin teinit on turvassa katujen houkutuksilta. Koulu näytti muutenkin hyvin organisoidulta ja siellä tosiaan opetetaan lapsille asioita. Tytöt opettaa ke ja to iltapäivisin ATK tunteja lukiossa ja mä opetan liikuntaa. Mä tosin jään sitten yöksi välissä sinne, kun tytöt menee takas Nansanaan. Luulen, että jossain vaiheessa matkaa meen sinne yksin vähäks aikaa vähän ottaa omaa aikaa ja tutustuu teineihin paremmin. Oon parempi teinien kanssa, kun pikku lasten. 😀 Ja ne on innoissaan oppimassa lentopalloa, joten menen mielelläni sinne. Ja tekee hyvää varmasti ottaa vähän omaa aikaa, eikä aina olla kolmestaan, vaikka kaikki hyvin mennytkin tähän asti.
Perjantaina aamupäivä meni opettaessa ja rehtorin kanssa jutellessa. Sanoimme Wiliamille, että haluaisimme maanantaina mukaan opettajien kokoukseen ja me tehdään aikataulu ehdotus vanhan harjottelijoiden tekemän lukujärjestyksen pohjalta. Tässä siis juuri väsätään sitä lukujärjestystä ja pläräillään Ugandan opetussuunnitelmia läpi. Täällä pääsee kyllä tekemään ihan niin paljon töitä kun haluaa. Onneksi tytöt oli myös valmiita tekee töitä tän asian eteen. Lisätään siis lukkariin puuttuvat aineet ja yritetään koota palapeli, niin ettei kenelläkään opettajalla ole kahta luokkaa samaan aikaan opetettavana, kuten nyt saattaa olla. Perjantai iltapäivästä Herbert tuli hakemaan meidät ja ajettiin takas Kampalaan taas hieman erilaiseen ympäristöön. Perjantai iltana ajettiin itse (täällä se ei oo mikään helppo juttu) Marielan tädin autolla Aiesec talolle hakemaan Mariana ja vietiin hänet toiselle Aiesec talolle. Yöllä sitten ajettiin takas kotiin, mutta matka ei ollutkaan ihan helppo. Täällä ei siis tosiaan gps oikein tomi ja vain isoimmilla teillä on kadunnimet. Ja jännitystä lisää vasemmanpuoleinen liikenne ja meidän autossa ratti on kuitenkin suomalaisittain eli vasemmalla puolella, joten kuski on ojan puolella aina. 😀 Oltiin hieman eksyksissä ja ei välttämättä niin hyvällä alueella (jos tässä maassa sellaisia alueita edes on) ja auto sammui. Hetkellinen paniikki iski, kun se ei meinannu startata, mutta onneks selvittiin säikähdyksellä ja lopulta päästiin kotiin turvallisesti. Aamulla tosin huomattiin, että joku naula oli puhkassu renkaan. Onneksi (taas) Edit eli taloudenhoitaja auttoi meitä ja hommasi meille korjaajan, joka vaihtoi vararenkaan ja vei vanhan renkaan paikattavaksi.
Lauantai-ilta olikin sitten jotain aivan muuta, kun Nansanan mutateitä. Oli nimittäin bileilta. Laitettiin ne ainoat ykköset päälle, jotka meillä on mukana, lainattiin Marielan tädin kaikki kengät ja lähdettiin Martyn mukaan ulos. Ensin vähän alotteluita Martyn kaverin luona ja siitä sitten porukalla pubiin. Valehtelematta tuntui, kun koko baari olis kattonu kun astutaan sisälle baariin eli oltiin ne ainoat musungut koko paikassa. Lopulta mentiin kuulemma Kampalan hienoimmalle klubille (ei suomen normi klubeja yhtään ihmeellisempi), jonne maksoi n.10€ sisälle ja se on todella paljon rahaa tässä maassa. Kuvaaminen mm. oli baarissa kiellettyä, koska siellä käy paljon vaikutusvaltaisia ihmisiä ja ne ei halua naamaansa minkään lehden kanteen. Mutta hitto naiset oli laittautunu viimisen päälle. Kaikilla oli aivan hullut korot, joten oltiin ehkä vähän alipukeutuneita. Ja ei hyvänen aika, NE KAIKKI OSAA TWERKKAA! Huh.. Ja naismakuhan täällä on vähän erilainen. Naiset on isoja ja kurvikkaita. Tunsin itteni ihan pieneksi. Mitä isompi nainen, niin sitä enemmän niillä tuntu olevan miehiä ympärillä. Ja huh, miehet ja naiset ja lapset osaa täällä tanssia! Se tulee kai äidinmaidossa. 😀 Koulullakin ollaan tanssittu lasten kanssa iltaisin ja ne kaikki osaa tanssia. Uskomatonta, mutta totta..
Nyt on aloitettava lukujärjestyksen väsääminen ja tekstiä on taas jo ihan liikaa, joten nyt kone kiinni. 🙂
”Still alive niga or better still alive musungu!”
Tällaisia tönöjä on Nansana täynnä.
Wordiin tutustumista
