20.10.2014 The first day in Nansana community primary school
Eilen oli siis muutto Nansanaan, vihdoin. Sunnuntaiaamu oli oikein rauhallinen ja kuuntelin suomalaista musiikkia ja chillailtiin rauhassa. Ja sitten iltapäivällä muutettiin tänne ja BOOM! Kyllä se vaan iski, kulttuurishokki. Ajattelin, että mä oon niin kova mimmi ja oon reissannu ennenkin ja matkustanu yksinkin. Mutta hitto vie, kun sitä tipahtaa turvallisesta lintukodosta keskelle pientä ugandalaista kylää, niin kyllä sitä vaan pienen ihmisen pää menee sekaisin.
Ensin käytiin laittaa lukkarit kuntoon ja koska Afrikassa mikään ei toimi suit-sait-sukkelaan (kuten äitini sanoisi), niin tämä hupi kesti muutaman tuntia. Olen todella onnellinen, että Mariala ja Regina on täällä mun kanssa, enkä usko, että olisin selvinnyt täällä yksin. Joten siis täytyy nostaa hattua Linnealle, joka oli täällä ennen mua yksin. Talo ei tosiaan ole mikään luksustalo vaan ehkä vertaisin tätä suomalaiseen vanhanaikaiseen navettaan. 😀 Betonilattia ja –seinät ja vanha peltikatto. Osassa ikkunoista on lasit ja kalterit, mutta osassa vaan kalterit. Ja vessa on tietysti vaan reikä lattiassa. Huh.. Ja nyt on sadekausi menossa, joten kaikki vaatteet on kosteita eikä mikään kuivu. Tänään on esim satanu vettä koko päivän ja maa on ihan mutainen.
Sitten niihin ugandan ihanuuksiin eli karuun todellisuuteen. Meidän ”alakoulussa” eli Nansana community primary school koulussa on noin 200 oppilasta. Ja näistä oppilaista noin 40 oppilaalla on aids ja osa ei tule näkemään yläkoulua. Ollaan täällä ma-ke töissä ja sitten to-pe yläkoulussa. Mutta kyllä se tuottaa ongelmia, kun kuulet tarinoita lasten perheistä. Meitä oli eilen vastassa muutama tyttö, jotka odottivat jo että me tullaan tänne. Tytöt asuu koululla ja ne ei mene ees lomilla kotiin. Mr. Sequawa (opettaja, kuka on meistä vastuussa) kertoi meille kaikenlaisia tarinoita oppilaista ja koulusta. Koulu pyörii lahjoitetuilla rahoilla ja tilat on saatu ugandalaiselta vanhalta mieheltä käyttöön. Kouluja on kolme, täällä Nansanassa kaksi ala- ja yläkoulu ja sitten reilun sadan kilsan päässä toinen todella köyhä koulu, jossa on orpoja lapsia. Sitten niihin karuihin tarinoihin. Älä lue, jos koet, että et halua lukea jonkun toisella puolella maailmaa asuvan lapsen elämästä ja todellisuudesta, joka voi olla aika karua. Esim. Opettaja kertoi meille, että ugandassa vanhemmat ei rakasta lasiaan. Ne on helppo vaan heittää kouluun ja jättää koulun vastuulle. Ja opettaja kertoi, että hänelle oli outo näky Euroopassa nähdä miehiä kävelemässä vaimojensa kanssa tai leikkimässä lastensa kanssa. Täällä on tavallista että perheen isä lähtee kävelemään ja jättää perheen, ei tietysti kaikki. Ihana tyttö Pheebe mm. kertoi meille, että hänellä on neljä veljeä ja kolme siskoa ja isä jätti heidät. Äiti on kotona ja yrittää huolehtia parhaansa mukaan lapsista. Rahaa kaikkien koulutukseen ei vaan riitä, joten on valittava, kuka menee kouluun. Koulumaksu on noin 45€/vuosi, joten ei voi käsittää, että siihen ei riitä jonkun rahat. Itse ainakin oon päättäny, että kun meen Suomeen, niin otan joko kummilapsen tai lahjoitan rahaa tälle koululle suoraan. Yleensä myös tyttöjen koulutusta ei pidetä niin tärkeänä kuin poikien. Kuten kerroin aiemmin, niin naimisiin mennessä pojan vanhemmat maksaa tyttöjen vanhemmille lahjarahan. Tämän takia tyttöjä saattaa ”hävitä” koulujen lomilla ja ne pakkonaitetaan jopa 13vuotiaina, että perhe sais rahaa. Siksi me vapaaehtoiset naiset ollaan erityisen tärkeitä kertomaan näille tytöille, että koulutus on tärkee asia, mies ja perhe voi todella jättää ja silloin jää taysin tyhjän päälle, jos ei oo koulutusta. Yksi tyttö taas on pelastettu kotoa, jossa se huolehti vanhemmistaan ja siskostaan, jotka oli aidsin takia niin huonossa kunnossa, että ne ei voineet edes mennä enää vessaan. Tyttö tuotiin kouluun ja perhettä yritettiin auttaa, mutta koko muu perhe kuoli kahden kuukauden aikana. Tyttö on siis orpo ja käy tätä koulua ja toivoo, että koulun varas riittää myös hänen koulumaksujen maksamiseen..
Kyllähän nää tarinat antaa taas vähän perspektiiviä elämään. Se on täällä normaalia elämää. Jokainen tuntee jonkun, joka on kuollut aidsiin. Mutta aids lukemat on onneksi lyhyessä ajassa laskenu 30 prosentista reiluun seitsemään. Jee! Mutta paljon on vielä tehtävää. Eli kyllä kerron kortsuista joka välissä kun vaan muistan. 😀
Sitten niihin iloisempiin asioihin ja itse ensimmäiseen koulupäivään! 🙂 Herätys oli 7.00 ja meidän piti olla koululla klo 7.30. Lahjoitin liikuntatieteellisestä saamani jalkapallot ja äitiltäni saadut koulutarvikkeet rehtorille, joka oli hyvin iloinen tavaroista. Pääsen opettamaan siis varmasti jalkapallo ja kuulemma lentopalloa ja netballia (verkkopallo vai korf vai miten se suomennetaan?). Tän jälkeen meidät kaikki kolme heitettiin ilman suurempia ohjeistuksia yksin omiin luokkiin, koska oli opettajian kokous joka venähti tunnista yhtäkkiä kahteen. Vain P.5 luokan, jossa oppilaat oli 8-13-vuotiaita. Tosiaan kouluun ei mennä tietyn ikäisenä kuten Suomessa. Luokka oli aivan ihana ja he lauloi mulle heti ensimmäisenä Linnean opettaman ”sinisiä punasia ruusunkukkia”! Aww… Hyvä etten alkanu itkemään. Ja nää lapset rakastaa laulamista, joten hyvä, että oon ollu siellä OKL:n musiikin tunneilla. 🙂 Ensin meillä oli vähän ”science” oppiainetta, johon kuuluu vähän kaikkea bilsaa, terkkaa/hygienia ja fysiikka. Hieman erilaisia asioita täällä opiskellaan, kun Suomessa. Mutta kun asia meni liian tylsäksi alettiin laulamaan ”aa-ram-sam-sam” –laulua ja leikkimään. 😀 Olis pitäny ottaa mun iso leikkikirja mukaan, mutta onneks koneelta löytyy leikkikurssin materiaalit 😛 Koulu on just saanut eräältä lääkäriltä lahjoituksena 10 läppäriä, joita kukaan ei osaa käyttää. Meillä on siksi ma-ke kolme tuntia ATK-tunteja lapsille ja opettajille. Eli oikeesti opetetaan niille taitoja, joita ne ei ite osaa. Se tuntuu kivalta. Musiikkia ei myöskään opeteta koulussa, koska olis liian kallista ottaa erillinen opettaja ja siksi pääsen varmasti opettaa musiikkia. 🙂 Lisäks opetan enkkua, ”science” tunteja ja SST (social studies) tunteja, joihin kuuluu hissaa, politiikkaa, maantietoaja elämänhallintatitoja, matikkaa ja liikuntaa. Toisin sanoan siis kaikkea mitä vaan lukkarista löytyy.
Tällaisia tarinoita tänään.. Hieman tunteet meinaa roihahtaa välillä pintaan, mutta kyllä tää tästä. Tuntuu ainakin siltä, että oon oikeessa paikassa auttamassa ihmisiä. Toivottavasti moni muukin innostuu tulemaan tänne! Mä autan mielelläni järjestelyissä. 😉
”Education is our future!”